Ennen ADHD-podin jaksoa on vaihtuva mainos, jonka pituus vaihtelee hieman.

Annukka – 00:00:01 –

Vaikka niin. Ei määritellä asiaa enempää.

Juho – 00:00:06 –

Menemme nyt tällä.

Annukka – 00:00:06 –

Minä juon nyt kahvia.

Reetta – 00:00:10 –

ADHD-podi.

Reetta – 00:00:18 –

Moi, mä oon Reetta. Hei, mie oon Ringa. Ja tämä on ADHD-podi. Meidät löydät Instagramista, @ADHD-podi! Tänään käsitellään netti- ja pelihaittoja sekä niiden hyviä puolia. Mitä hyvää somessa on, mitä hyvää peleissä on? Onko sulle tuttu aihe? Mä uskaltaisin väittää, että aika monelle meidän ikäiselle aikuiselle, sekä nuoremmalle että vanhemmalle polvelle, on aika tuttu aihe.

Ringa – 00:00:42 –

Me ei kuitenkaan olla alan eksperttejä, joten meillä on täällä tänään lisävahvistusta studiossa.

Reetta – 00:00:48 –

Aiheesta on keskustelemassa Pelituen asiantuntija Annukka Såltin.

Annukka – 00:01:25 –

Moikka!

Reetta – 00:01:26 –

Ja ADHOODSin vapaaehtoinen, kokemusasiantuntijan asemassa Juho Silvennoinen.

Juho – 00:01:01 –

Hellurei!

Reetta –

Tervetuloa!

Reetta – 00:01:02 –

Nettihaitat ja pelihaitat ovat netin tai sosiaalisen median käytöstä tai pelaamisesta aiheutuvia satunnaisia tai toistuvia haittoja. Haittoja ovat muun muassa fysiologiset kivut, käsien ja silmien kivut, itsetunnon ongelmat, yksinäisyys, stressi, ahdistus- ja masennusoireet, keskittymisen ja tarkkaavaisuuden haasteet sekä vuorokausirytmiin liittyvät haasteet. Kun haitat ovat toistuvia, jatkuvia ja aiheuttavat merkittävää haittaa yksilön sosiaaliselle, fyysiselle tai psyykkiselle hyvinvoinnille, niin silloin voidaan puhua ongelmallisesta netin tai somen käytöstä tai ongelmallisesta pelaamisesta. Pelaaminen tai somen käyttö voidaan siis määritellä ongelmalliseksi, jos toiminnasta aiheutuvat haitat ovat jatkuvia ja toistuvia, ja yksilön on vaikea hallita pelaamistaan tai somen käyttöään. Hallinnan vaikeus näkyy esimerkiksi siten, että vähentäminen tai lopettaminen tuntuu vaikealta tai yritykset epäonnistuvat. Ongelmalliseen pelaamiseen tai somen käyttöön liittyy usein myös se, että pelaamisesta tai somen käytöstä tulee ensisijaista verrattuna muihin asioihin elämässä, eli muita tärkeitä asioita jätetään tai ne jäävät vähemmälle pelaamisen tai somen käytön takia. Taustalla voi myös olla pakokäyttäytymistä, jolloin huolia ja ongelmia pyritään välttämään pelaamalla tai olemalla somessa.

 

Ringa – 00:02:54 –

Miltä tämä kuulosti sulle Juho?

Juho – 00:02:56 –

No siis kyllähän se tutulta kuulostaa justiinsa, ainakin että pakenee silleen sitä omaa arkielämäänsä. Ainakin nuorempana sitä oli aika paljon, että koulun jälkeen oli paljon tollasta, että piti tehdä koulutehtäviä ja tällaisia, mutta sitten helpompi olikin vaan laittaa tietokone päälle, lähteä pelaamaan ja sitten neljän tunnin jälkeen huomasin, että niin, minun pitäisi ehkä niitä tehtäviäkin tehdä. En minä tekään niitä. Kyllä minä kerkeen ennen koulualkua tehän ne ja näin. Kyllä siinä paljon oli tuttuja asioita.

Ringa – 00:03:33 –

Milloin ja miten olet siis aloittanut pelaamisen?

Juho – 00:03:36 –

Nyt ihan tarkalleen, niin joskus varmaan siinä kun olin noin kuusi-seittemänvuotias, kun meillä vanhemmilla oli niitä vanhoja tietokoneita. Ja siinä sitten aloittelin kavereiden kanssa Habbo-hotellilla. Se oli semmoinen helppo, että aina sitten koulun jälkeen oli sitten siitä helppo mennä sinne sitten keskustelemaan, että ehkä semmonen vanhan ajan jonkinlainen WhatsApp sille, että siellä keskusteltiin, mutta sitten se siirtyi siihen, että kaverit löysi netistä muuta pelattavaa, esim. mitä näitä nyt oli, Runescape ja tämmönen, ja sitten siitä tuli semmoinen, että siellä oli jatkuvasti jotain tekemistä, niin sitten siihen vaan meni ja sitten jäi koukku näin suoraan sanoen, kun se oli uutta ja jännää.

 

Ringa – 00:04:21 –

Kuinka tutulta tämä tarina kuulostaa Annukka sulle ammattilaisena?

Annukka – 00:04:25 –

Hyvinkin tavalliselta, että pelataan sen takia, että ei ole muuta tekemistä tai että kaverit on siellä, vähän niin kuin linjoilla ja sitten huomaa, että on joku kiva peli ja sitten kenties kaveri vinkkaa jostain toisesta ja sitten se aika kuluu. Se on ihan normaalia. Pelit on suunniteltu niin, että siihen kuluu aikaa ja se ei välttämättä se peli koskaan loppu, varsinkin jos se on sen tyyppinen peli, että siellä rakennetaan jatkuvasti. Ja sitten ehkä sen myötä voi niitä haittojakin tulla, kun ei osaa sitä omaa aikaa rajoittaa ja määritellä ja jotain muuta jää tekemättä.

Reetta – 00:05:00 –

Juho, sä sanoit, että sä aloitit RuneScapestä.

Juho – 00:05:04 –

Kyllä.

 

Reetta – 00:05:05 –

Mikä oli se seuraava peli?

Juho – 00:05:07 –

No, sitten ehkä tuli nämä, kun meidän isä osti Nintendo GameCuben, niin tuli nämä konsolipelit ja sitten siinä oli kaikkea näitä klassikoita, Mario-pelejä tälleen, niin niitä tuli enimmäkseen sitten pelattua, kun saatiin se konsoli ja tälleen. Niin sitähän sitä sitten tuli pyöriteltyä siinä enimmäkseen. Ja sitten kun alkoi tulla lisää konsoleita ja se sitten yleistyi ja yleistyi, niin sitten tuli lisää pelejä sitten siinä, että jos mä nyt tässä ala luetteleen, niin voi olla, että ollaan iltaa asti, kuinka paljon niitä pelejä oli. Kyllä varmaan niin kuin Mariot oli nyt niin kuin semmoinen siinä nuoremmalla iällä ja sitten kun sai oman tietokoneen, niin sitten tuli muut, mitkä nyt on silleen tässä valtamediassa, esimerkiksi Counter-Strike ja LOLit ja tälleen. Ne on niinku ne, mitä vieläkin tulee pelattua.

Ringa – 00:06:01 –

Mikä siinä pelaamisessa erityisesti motivoi ja palkitsi?

Juho – 00:06:05 –

Lapsena se tietenkin oli se, että ne oli just pelit tehty sillä lailla, että siellä kun menet johonkin, löydät jotain uutta, niin se uuden löytäminen oli. Mutta ehkä sitten vanhempana siinä kun kaveriporukan kanssa pelattiin ja halus sitten voittaa. Siinä tuli se voiton himo, niin ehkä siinä tuli se, että voitto on tärkein, ei mikään muuta. Että ehkä vanhemmalla iällä on vaan se voitto.

Reetta – 00:06:30 –

Onko siis niin, että kun sä oot vanhemmalla iällä pelannut kavereiden kaa, niin te nimenomaan pelaatte pelejä, joissa te toimitte tiiminä?

Juho – 00:06:37 –

Kyllä, juuri näin. Siinä sitten välillä voi olla, että tuleekin vähän sanomista toisille sitten, jos ei kaikki toimikaan niin kuin pitäisi. Ja välillä sitten on ollut näitä, ettei olla puhuttukaan pariin viikkoon. Se on mielenkiintoista.

Ringa – 00:06:53 –

Mulle tämä kuulostaa siltä, että dopamiinilla on hyvinkin paljon tekemistä asian kanssa. Mitä Annukka sanot tähän?

Annukka – 00:07:00 –

Varsinkin tällaiset joukkuepelit, strategiapelit, kilpailupelit, niin kyllähän ne  dopamiinipitoisuutta nostaa ihan selkeästi, kun siellä on se kilpailuhenki, on tavoitteena voitto. On tavoitteena suorittaa joku päämäärä yhdessä ja ennen kaikkea, vaikka häviäisi, niin dopamiinitaso nousee. Se voi nousta jopa enemmän kuin silloin, kun voittaa, koska on niin hirvittävän harmissaan siitä tilanteesta. Ja ihan just kuten tässä kuultiin, niin kyllähän se voi olla, että tulee kärhämää joukkuekavereiden kanssa tai heidän kanssa, kenen kanssa pelaa. Se itse asiassa on vähän semmoinen ristiriitainen tilanne ihmiselle. Toisaalta kilpailuhenkisyys on ihan normaalia ja meillä ihmisillä on tämmöinen taipumus myös siihen, että pelien kautta saatu dopamiini, niin sitä samaahan voi saada myös muita reittejä pitkin.

Juho – 00:07:48 –

Tuosta häviöstä. Sen huomas varsinkin siinä, että kun alettiin olemaan pelin loppupuolella ja häviö oli varma, että se ääni. Äänen voimakkuus nousi sen verran vielä kun asui vanhempien luona. Sitten tultiin kyllä sinne minun huoneeseen ja oltiin silleen, että mitä sinä nyt oikein tälle meuhkaat. Tässä ei ole mitään järkeä taaskaan.

Annukka – 00:08:10 –

Tuohon vielä voisin lisätä sen, että sitten kun se matsi on ohi ja on saanut sen dopamiiniannoksensa, niin siitähän kestää aika pitkä aika ennen kuin on palautunut. Varsinkin jos ottaa seuraavan pelin heti jatkoon, niin se taso nousee ja nousee ja nousee. Ja kun pelaa paljon, niin siinähän ollaan jo vähän semmoisessa syklissä, että hakee koko ajan sitä suurempaa ja suurempaa piikkiä. Ei sitä ehkä pohdi, että tässä on nyt dopamiinista kyse. Mutta aivot ja meidän fysiikka toimii niin, että hakee sitä semmoista hyvän olon tunnetta. Ja kun sen pelaamalla saa ja kun sen varsinkin kilpailemalla saa ja pelaamalla niitä tiettyjä pelejä, niin totta kai niiden parissa viettää enemmän aikaa. Se on vähän niin kuin tämmöinen opittu käytäntö, mutta myös luontainen käytäntö, koska me halutaan se tietty dopamiinitaso itsellemme.

Ringa – 00:09:02 –

Huomasitko Juho jossain kohtaa, että sosiaaliset suhteet olis kärsinyt tästä pelaamisesta vai oliko se niin, että ne vaan siirty sinne pelien pariin?

Juho – 00:09:11 –

Miten sosiaaliset suhteet sitten kärsi, niin oli ehkä siinä, kun kavereiden kanssa pelasin, jos siellä sitten sano jotain. Niin siinä tuli sitten, että siinä voitiin olla, että ei puhuttu sitten pariin päivään. Koska oltiin sanottu asioita, jotka sitten varmasti ihan ketä tahansa ihmistä loukkas. Kyllä ne sitten tuli reaalimaailmaankin mukaan siinä, kun oli pelannut.

Annukka – 00:09:39 –

Sen lisäksi, että siellä on ne kanssapelaajat, niin tokihan se kuuluu myös muille. Jos ajatellaan vaikka, että kotona pelaa ja siinä on vanhemmat vieressä ja vaikka sisarukset. Se voi olla, että muutkin on aika kiukkuisia sen jälkeen, kun kuulostaa siltä, että siellä raivotaan ja ollaan tosi vihaisia. Ollaan joko hävitty tai tosiaankin voitettu, mutta se tilanne on aika semmoinen, jopa maaginen ja ihana. Yhtä lailla se voi olla, että siellä lähtee konsolit ja kaikki pitkin seiniä. Se on haasteellista se pelaajan hetki siinä vaiheessa, kun ei oikein hallitse niitä omia tunteita. Ja se voi lähteä mopo käsistä.

Reetta – 00:10:15 –

Meillä on mun miehen kanssa semmoinen lentävä vitsi tai sana, jota me käytetään sen takia, että eräs alakerran naapuri aikanaan selvästi siis pelasi. Me tiedettiin siitä, että hän pelaa, kun sieltä alakerrasta kuului ”äijä!”. Ja me ollaan sen jälkeen käytetty tätä äijää. Välillä hänellä kantoi hyvin äänet, niin tuntui, että se oli oikeasti aika stressaava se pelitilanne, just jos ollaan vaikka häviämässä tai näin. Mutta mun kokemus sekä mun perheestä että mun muusta lähipiiristä on myös se, että pelaaminen kehittää monenlaisia sellaisia taitoja. Ja mäkin oon konsoliaikaan. Spyro on ollut ihan mun, et oispa mulla vielä Pleikka 1 ja Spyro siinä, niin varmasti saisin aikamoiset kiksit. Ja sitten varsinkin nykyään, kun pelataan online-pelejä. Niin on tiettyjä pelejä, joissa itseasiassa ei pärjää, ellei ole hyvät sosiaaliset taidot. On pystyttävä kommunikoimaan. Niin mitä Juho on sellaisia asioita, jotka sä koet hyviksi puoliksi tai antoisiksi pelaamisessa?

Juho – 00:11:31 –

Kyllä varmaan mulla ekana tulee mieleen, mikä mun elämässä on näkynyt paljon. Esim. toi englannin kielen ymmärtäminen on tosi iso, kun sitten pelit oli suurimmassa osassa, ja on vieläkin englanninkielisiä. Suomeksi ei enää jakseta tehdä, koska suomi, meidän kieli on aika monimutkainen. Siinä ehkä tuli se, että halus oppia englantia, ymmärtämään sitä peliä. Se oli hauska tapa oppia sitä, ettei ollut pakotettua koulussa, että sun pitää tehdä tää ja tää ja tää. Se oli ehkä se isoin itsellä, ja sitten tietenkin ne kommunikaatiotaidot. Onneks itsellä on ollut aina se, että on tosi ekstrovertti ihminen. Ehkä oppinut vielä paremmin puhumaan ihmisten kanssa, kun tapaa niin paljon eri ihmisiä. Ja ehkä oppii sitä tilannetta kartoittaa, että milloin on hyvä sanoa jotain. Kyllähän se sosiaalisia taitoja kehittää tosi paljon.

Reetta – 00:12:37 –

Miten ystävät ja kaverit? Onko sinulle esimerkiksi pelaaminen yhdessä sekä säilyttänyt ystävyyssuhteita tai tullut jopa uusia?

Juho – 00:12:49 –

Ainakin niitä uusia on tullut tosi paljon. Mulla, en tiedä sitten onko ainut tämän ongelman kanssa, että tulee paljon niitä ystävyyssuhteita. Kun niitä alkaa olemaan aika paljon näitä online-ystäviä, niin niitä tippuukin matkan varrella. Kyllä ympäri maapalloa niitä löytyy, että se on ollut silleen hyvä juttu. Sitä kautta taas joutunut käyttämään englantia ja kommunikoimaan.

Ringa – 00:13:16 –

Vaikuttaako pelaaminen ja online-suhteet sitten live-kohtaamisiin? Eli onko tää vaikuttanut siihen, kuinka paljon sinulla on sellaisia kavereita, kenen kanssa sinä vietät aikaa tällaisessa reaalimaailmassa, jos näin voi sanoa?

Juho – 00:13:29 –

Ehkä se on vähän alkanut menemään siihen. Tietenkin ne hyvät puolet, että kun moni kaveri on muuttanut pois, niin pystyy heidän kanssa kommunikoimaan netin kautta. Jos he tulevat takaisin vaikka käymään mun kotikaupungissa, niin se alkaa vähän menee silleen, että en mä jaksa kyllä ehkä nähä sua. Eikö se ole helpompaa jutella vaikka Discordin kautta tai tällaisten kautta. Se alkaa vähän menee siihen, että ei enää niinku face to face-kohtaamisia tuu niin paljon. Välillä jos tulee niitä, niin on vähän semmoista akvardia puhua. Koska se on vaan jotenkin helpompaa mykistää ittensä vaikka siinä Discordissa ja olla vaan hiljaa. Kun näkee sen toisen ihmisen, niin siinä mykistäminen on sitten vähän semmoista, että joo. Eipä siinä sitten, eipä mulla muuta ollutkaan.

Reetta – 00:14:26 –

Säitä on pidellyt, joo kyllä.

Juho – 00:14:28 –

Mää lähden kotiin tästä. Ehkä jollain tavalla vaikeuttaa kommunikointia, mutta se riippuu niin paljon omista kavereista, kun ihmiset on niin erilaisia. Joidenkin kanssa ei tule sitä akvardia kohtaamista niin helpommin.

Ringa – 00:14:46 –

Annukka, kuinka usein tämä näyttäytyy haasteellisena tai ongelmana ihmisten kanssa, jotka pelaa?

Annukka – 00:14:58 –

Tilanne, jossa pelataan niin paljon, että kenties muut kaverit sieltä jää pois tai on vaikea olla kavereiden kanssa. Sanoisin näin, että ihan tarkkaan ei minulla ole käsitystä siitä, kuinka paljon tai kuinka laajana ongelmana se näyttäytyy. Se vaikuttaa kyllä meidän kanssakäymisiin, koska ihminen tarvitsee sen läheisyyden ja näkee ja kuulee kaiken sen. Näkee sen olemuksen ja kaikki ne ilmeet ja tottuu siihen, että esim. katsotaan silmiin tai ollaan lähellä. Ja silloin kun ollaan siellä ruudun takana, niin sellaista kohtaamista ei tule. Sit voi tuntua siltä, että joku on vähän liian lähellä. Sanotaan suoranaisesti näin, että meidän täytyy treenata sitä, että me ollaan ihmisten parissa. En usko, että se on iso ongelma. Tärkeää tässä on havainnoida se, että ei jäädä vain ruudun taakse, vaan ollaan myös ihmisten parissa. Ainakin joidenkin. Sitten voi itse määritellä, kuinka paljon niitä ihmisiä pitää tavata ja kuinka pitkiä aikoja.

Juho – 00:15:54 –

Joo, toi katsekontakti, sen mä oon huomannut. Se on jotenkin mennyt tosi vaikeaksi. Sitä helposti ottaa, jos ootetaan vaikka jossain, niin sen kännykän esille. Ennemmin sitä katsoo, kuin yrittää pitää katsekontaktia ja harjoittaa jonkinlaista keskustelua siinä. Se on todellakin totta.

Annukka – 00:16:17 –

Juho, nostit tosi hyvin esille tämän kännykän esille ottamisen. Se on tänä päivänä, jos vaikka katsoo bussipysäkillä, kaupassa, jonossa, ulkona, kadun kulmassa, niin ihmisillä on hirveän herkästi kännykkä kädessä. Ja katsotaan sitä kännykkää, kun on vähän semmoinen rauhaton olo. Pitääkö mun sanoa jotain tai vaikkapa samassa hississä jos ollaan. Ei oikein osata enää olla, kuten ehkä oltiin semmoinen 15 vuotta  tai 20 vuotta sitten, kun kännykkä ei ollut ihan niin läsnä meidän arjessa. Meillä toki oli kännykät, mutta kännykällä on jotenkin sellainen surrogaattifunktio. Se rauhoittaa meitä ja meidän ei tarvitse keskittyä siihen, mitä ulkopuolella tapahtuu. Ketä siellä on ja tarvitseeko minun sanoa jotain. Mä en näe sitä hirveän suurena ongelmana itsessään, mutta meidän on tosi hyvä pohtia, että tarvitsenkö mä oikeasti tätä kännykkää. Voisinko mä vaan seistä tässä hetken ja todeta, että asiat on oikeasti ihan hyvin. Mua ei uhkaa mikään.

Juho – 00:17:12 –

Joo, kun mä tänne kaapelitehtaille kävelin ja otin kännykän. Kännykän sitten laitoin taskuun ja katselin siinä. Heti kun tuli jonkun ihmisen kanssa katsekontakti, heti silmät meni alas kännykkään ruutuun. Mä olin vaan silleen okei, okei tai anteeks, anteeks. Tuli heti mieleen, että nyt mä varmaan jonkun mielen pahoitin. Ihmisellä tulee nopeasti jonkinlainen paniikki siinä, että ”oh my god”, kattoiko toi mua justiinsa. Se on jännä jotenkin nähdä, että kaikki vaan pyörii nykyään sen kännykän tai ihan minkä tahansa näytön ympärillä.

Ringa – 00:17:51 –

Kuinka paljon on eroa sosiaalisen median käytöllä ja pelaamisella? Tai ehkä jopa, mitkä asiat niitä yhdistää? Annukka.

Annukka – 00:18:01 –

Niitä yhdistää se, että voi tuntea olevansa ihmisten kanssa, parissa, yhteydessä. Voi kommunikoida, voi chattailla, voi olla läsnä, voi tulla kuulluksi, nähdyksi, reagoida johonkin. Ja ennen kaikkea myös se, että menee paljon aikaa. Mutta se, mikä erottaa pelaamisen ja sosiaalisen median käytön on kyllä se, että peleissä tehdään jotain, voi vaikuttaa siihen sisältöön, voi itse määritellä, kenen kanssa pelaa. Sosiaalinen media on taas laajempi konteksti. Se on sillä tavoin ehkä vaikeampi hallita, ja sosiaalinen media voi myös vaikuttaa meihin huomattavasti eri tavalla kuin mitä pelit. Peli on semmoinen, jos katsotaan vaikka tutkimusta ja näyttöä. Peleissä on vähemmän sellaista vaikutusta ihmiseen, joka ois negatiivista kuin mitä sosiaalinen media. Sosiaalinen media saattaa nopeammin vaikuttaa negatiivisesti.

Reetta – 00:18:58 –

Nimenomaan millä tavalla? Onko se jännetuppitulehdus vai puhutaanko esimerkiksi psyyken haitoista?

Annukka – 00:19:06 –

Puhutaan nimenomaan psyyken haitoista ja siitä, että pelaaja on aika aktiivinen. Pelaaja toimii, pelaaja tuntee, voi vaikuttaa siihen, minkälaisen strategian hän tänään pelin kanssa tai pelien kanssa ottaa. Mutta some on meillä koko ajan läsnä. Se on just se, mistä Juho puhui näistä puhelimista. Se tulee vähän niin kuin tuuppaa itseään, me ei oikein hallita sitä kanavaa. Me katsotaan, että nyt tuli taas tuollainen. ”Hei, mikäs viesti tuossa tuli”, ”oota mä vastaan tähän tosi nopeesti” ja ”kato mitä noi muut tekee”. Me ollaan koko ajan vastaanottamassa tietoa, mutta me ei pystytä itse vaikuttamaan ja jakamaan tietoa yhtä lailla. Me otetaan vastaan sitä ja siitä voi tulla kuormittava tilanne aivoille ja meille. Me ehkä kuitenkin verrataan omaa elämää, tiedostaen tai tiedostamatta siihen muuhun, mitä muut tekee ja missä muut on. Se on aika rankkaa. Plus, että sitä dataa tulee valtavasti. Peli on yksi peli, mutta sosiaalinen media on tuhansia eri klikkejä, värejä, ääniä ja niin edespäin.

Juho – 00:20:11 –

Vielä tuohon, että mikä niissä on samanlaista somessa ja peleissä. Ehkä mulla tulee se nykyään, että jäänkö mä jostain nyt paitsi? Mun kaverit on tuolla Discordissa, että jos mä en nyt mee sinne, niin jääkö mulla jotakin hyviä juttuja välistä. Vaikka oon nyt jälkeenpäin aatellut, et se on tosi tyhmää, että ”joo, varmasti jään”. Se on sitä elämää. En mä voi olla joka paikassa. Mut se on vaan niin ilkeetä, kuinka se on rakennettu silleen, että ”pitäis olla, mutta ei pysty”. Ja sitten tulee se ahistus siitä. Sitten jääkin tekemättä niitä asioita, mitä pitäis oikeesti tehdä, kun haluaa olla jatkuvasti siinä mukana. Olkoot some tai pelit, niin jatkuvasti pitäis olla mukana.

Annukka – 00:20:58 –

Some on vielä rakennettu niin, että siellä on houkutinta niin paljon, että me lähdetään seuraamaan. Silmä seuraa yksinkertaisesti ja kuulo seuraa sitä ääntä, mikä tulee siitä kilinästä tai punaisesta väristä. Nyt tuli taas joku notifikaatio ja ihan pakko heti katsoa, että keneltä tuli viesti, vastaanko mä nyt siihen, mitä mä vastaan. Hetkinen, mitä tuolla toisella tapahtuu? Ja sitten oikeasti vaeltaa siellä someviidakossa, ja siihen menee valtavasti aikaa. Tämä on meille kaikille haaste, tämä on meidän arjen haaste. Me ei oikein voida mitään muuta kuin ajatella, että mun täytyy kiinnittää tähän asiaan huomiota. Siitä voi jatkaa taas eteenpäin. Miten mä saan hallittua tätä minun somekaaosta?

Reetta – 00:21:47 –

Minkä takia somealustat eivät ole ihmisystävällisempiä? Nehän on suunniteltu siihen, että ne koukuttaa ja niistä saa dopamiinia. Nyt ollaan taas siinä, että on yksilön vastuulla pystyä osata säätelemään. Jos me ajatellaan meidänkin kuulijakuntaa, jossa on neurovähemmistöjä ja adhd-ihmisiä, joilla on dopamiinihakuisuutta. Minne voin valittaa, että somealustat pitäisi olla säädellympiä?

Annukka – 00:22:18 –

Aivan loistava kysymys. Ihan ensimmäisenä tulee mieleen, et eipä ihan hirveästi minnekään. Et ottaa yhteyttä metaan ja sanoo, että ”kuule nyt tämä ei käy”. Meillä ei ole olemassa sellaista suoranaista kanavaa. Tämä on ongelma. Kaikki se aika, mitä me laitetaan someen, niin sehän on rahaa sille toiselle. Toisin sanoen se tuottaa Installe jotain, kun me katsotaan Instagramia, se tuottaa YouTubelle jotain, kun me katsotaan videoita ja se tuottaa TikTokille jotain. Varsinkin just sille ja tälle tuottajalle, joka siellä postaa aivan mielettömän hyviä videoita ja sillä on 50 000 seuraajaa. Juuri sinä olet se yksi plussa siellä, joka taas kilinällä tuot sinne pari senttiä ja yhtäkkiä euroja. Me ollaan siis valuuttaa, yksinkertaisesti riistotavaraa. Ei voi valittaa mihinkään ja tämä on meille se iso, iso, iso haaste.

 

Ringa – 00:23:08 –

Eikö se olekin aika yleinen sanonta, että jos se asia ei maksa, niin silloin sinä oot se tuote.

Annukka – 00:23:15 –

Juuri näin. Ja tämä on tosiaan haaste. Voidaan sitä peleistäkin ajatella samalla tavalla. Pelien sisäiset ostot on iso asia. Varsinkin jos on sellainen tilanne itellään -nyt vaihdan aihetta- pelien sisäiset ostot voisi myös koukuttaa. Ne on tehty samalla lailla kuin some-sisällöt. ”Osta tästä, niin saat vähän nopeamman reitin, saat uudet kartat auki ja pikkasen parempaa sisältöä tähän sun peliin”. Eli kyllä niitä houkuttamia löytyy sekä peleistä että somesta.

Tässä kohtaa podijaksoa on mainostauko, jonka pituus vaihtelee hieman.

Ringa – 00:23:51 –

Me kysyttiin myös meidän Instagram-seuraajilta, mitä haittoja he kokevat somesta hyvinvoinnille. Siellä tuli tällaisia asioita esiin, kuten ”jää paljon hommia tekemättä, kun jumittuu someen. Paineita julkaista ja reagoida tuttujen julkaisuihin. Käy ylikierroksilla, dissosioi, sit saattaa ahistaa ihmisten valittaminen, ahneus, huonot uutiset”. Mitä Annukkakin sanoit, kun ei voi millään tavalla kontrolloida sitä sisältöä. Mutta mainittiin myös ihan fyysiset ja psyykkiset haitat, kuten migreeni, lihaskipu, ahdistus, väsymys, adhd-oireiden paheneminen ja se, että ei jaksa keskittyä enää mihinkään. Myös perustarpeet menee ihan sekaisin, unen puute. Ja aika iso juttu nykypäivänä: epätodellinen käsitys siitä, mitä pitäisi olla ihmisenä. Nämähän on tosi perustavanlaatuisia asioita. Mitä nämä ajatukset herättää teissä?

Juho – 00:24:47 –

No migreeni. Mulla ei migreeniä nyt ole, mutta pääkipu yleensäkin. Se aina kolmen tunnin pelisessioiden jälkeen on kyllä yleistä. Itselläni fyysinen kunto on heikentynyt, kun nuorempana mentiin pelaamaan jalkapalloa. Nykyään voi vain laittaa konsolin päälle ja pelata sisällä jalkapalloa. Se liikkuminen on vähentynyt todella paljon. Ja se on itselle huolestuttava juttu, kun ei enää oikein saa sitä porukkaa vaan pelaamaan ihan harrastusmielessä. Vaikka jalkapalloa tai koripalloa, kun se on vaan helpompaa pelata kotona jotain muuta peliä ja siinä on kuitenkin se yhteisö. Niin se liikkuminen on, mikä mulle tulee tässä isoimpana ongelmana. Sitten tietenkin näiden pääkipujen ja muiden kipujen, mitä siitä voi tullakaan mukana.

Annukka – 00:25:52 –

Oli tosi tuttuja juttuja. Sanoisin, että ehkä sellainen keskittymiskyvyn puute tai laskeminen. Mitä enemmän meillä on sellaista, mitä me seurataan, me hypitään yhdestä asiasta toiseen, joku asia keskeytyy. Sitä vaikeampi on taas saada kiinni asiasta, mitä oli just tekemässä ja jatkaa sitä työtä tai tekemistä. ”No niin hetkinen, pitikö minun oikeasti nyt tehdä näitä läksyjä vai olinko minä siivomassa huonetta vai pitikö minun kuitenkin katsoa tää yksi juttu tässä välissä”. Ja kun tulee keskeytyksiä, niin aikaa menee valtavasti ja aivot kuormittuu. Kyllä me ollaan semmoisen ison haasteen edessä, kun pohditaan sosiaalista mediaa. Ja mitä sille voisi tehdä. Ehkä yksi asia on, että pohtii, mitkä ovat ne mun arjen rutiinit. Ja pyrkii katsomaan, että onko mulla mitään, millä mä voisin ajatella, että mä joka iltapäivä teen tämän yhden asian. Mä käyn kävelyllä, mä käyn vaikka kaupassa ostoksilla. Tulee semmoinen rutiini ja se vie hetkellisesti pois somen selaamisesta. Rutiinit on meille siis tosi tärkeitä ja niitä voi rakentaa oman mallin mukaan. Ei ole yhtä tiettyä tähän näin, kunhan nyt otin sen kauppareissun vaan esimerkiksi.

Juho – 00:27:04 –

Joo, tuossa tulikin mieleen. Mä ite oonkin alkanut tekemään sitä, jos en halua Discordissa olla poissa, niin lähden kävelylenkille, laitan mobiilista Discordin päälle ja oon siinä mukana. Pystyn sitten reagoimaan kavereiden kommentteihin tai mitä he siellä sanovat. Kuitenkin mukana, mutta teen myös omalle fyysiselle kropalleni jotain hyvää siinä samalla.

Annukka – 00:27:35 –

Ihan oman aamukäytänteen huomasin, että miten voisin itse vähentää tätä puhelimen käyttöä. Tein niin, että kun aamulla herään, niin en otakaan sitä puhelinta sinne aamiaiselle ollenkaan. Jätän sen toiseen huoneeseen ja silloin mä lataan puhelinta. Puhelin ei lataannu yöllä, vaan just silloin aamulla. Joka on mulle tavallaan semmoinen henkireikä. Aikaisemmin on ollut, että on katsonut uutisia ja lukenut, just vähän surffaillut. Mä huomaan, että mä oon paljon pirteempi päivällä ja töissä, kun en oo aamulla selannu somea, enkä muutenkaan katsonut kännykkään melkeen ollenkaan.

Reetta – 00:28:10 –

Tälleen adhd-tulokulmasta: jonkin asian siinä vaiheessa, kun tajuaa, että tämä minun tekemäni asia ei ole ainakaan tässä mittakaavassa terveellinen minulle. Minun pitäisi tehdä nyt joku muutos. Adhd:na ehkä tekee sen muutoksen sellaisena: ”kaikki mulle heti nyt” ja minä muutan ihan kaiken kerralla. Nyt pitää ottaa ensin somepaastoja, dopamiinipaastoja, aloittaa vihermehukuuria. Se menee jotenkin sellaisen överin kautta, että siinä ei ole välttämättä sellaista portaittaista vaihtoehtoa. Ja jos adhd-henkilölle toteaa, että oikeastaan olisi parasta, jos menisit askel kerrallaan ja keskittyisit niihin tasapainoisiin arjen rutiineihin. Se kuulostaa niin kuivalta pullalta, että sitä voi olla vaikeaa pureskella. Minkälaisia kannustuksen sanoja tai neuvoja teillä voisi olla antaa tällaiseen tilanteeseen, jossa joku miettii näitä asioita ja haluaisi tehdä muutoksen?

 

Annukka – 00:29:22 –

Mä pohtisin ihan ensimmäisenä, että minkälaisen palkinnon mä saan tästä itse. Pohtisin, et se kuulostaa tosi tylsältä, että nyt mä teen tämän pikkuisen jutun. Mitä jos vois esimerkiksi tehdä sellaisen viikkokalenterin, että mitä kaikkea sinne viikkoon tulee. Niin tulee semmoinen touhufiilis siinä jo, että mä kerkeen tän, tän, tänne. Varsinkin jos on vaikka adhd, niin haluaa sitä tekemistä. Ja se ei tullut niin pieneltä se mun yksi pikkunen asia, vaan se on yksi pala sitä kokonaisuutta. Kun mä oon sen saanut suoritettua, niin tosiaan joku palkinto. Se palkinto on tosi tärkeä varsinkin silloin kun haluaa muutosta itselleen. Ja sen ei tarvitse olla iso. Pääasia, et sen on itse pohtinut ja sen on jotenkin kirjannut. Ja sitten sitä pystyy seuraamaan. Milloin se mun seuraava hetki oli, miten mä saan seuraavan kerran tehdä taas? Niin silloin siitä voi tulla semmoinen runko ja systeemi. Tää nyt on yksi esimerkki ja ajatus.

Ringa – 00:30:21 –

Onko tää nyt siis elämän peli? Tämäkö on se kuuluisa eli pelillistetään oma elämä?

Juho – 00:30:28 –

No joo, tämä on ehkä juuri se. Saadaan niitä achimentteja jatkuvasti. Tulee hyvä mieli siitä, että tekee näitä challengeja ja kaikkea mitä onkaan.

Annukka – 00:30:43 –

Sittenhän siihen voi ottaa jonkun kaverin mukaan, miksi tehdä yksin. Jos on kavereita, niin pohtii: ”hei, tehdäänkö tätä yhdessä?”. Siinä on joku, joka tsemppaa, ja siitä tulee se palaute. Ja tietysti vähän riippuu itsestään, minkälaisia kavereita on ja haluuko tästä nyt kaverin kanssa edes jutellakaan. Sehän on tietysti tosi tärkeää, että jos on sellaisia hyviä kavereita, kenen kanssa voi jutella. Sitten huomaa: ”hei, mä pelaan liikaa” tai puhelimen ääressä on ihan koko ajan. Tai vaikka joku huomauttaa tästä asiasta, niin miten uskaltais jutella? Se voi olla, että kaverilla on samat haasteet, mutta ei tule juteltua. Ja tuntuu, että on itsellä vaan se ongelma ja se rupeaa painamaan ja vähän ahdistamaan. Ja se, mikä vaikeuttaa sitä hallitsemista, kun tuntuu siltä, että mulla on tämmöinen ongelma. Mutta oikeasti: puhelimen kanssa on ongelma tänä päivänä, jonkun tyyppinen haaste ainakin, niin tosi, tosi monella.

Reetta – 00:31:36 –

Miten läheiset? Onko Juho sun läheiset kommentoinut tai antanut sulle jotakin palautetta pelaamisesta tai somesta?

Juho – 00:31:46 –

Ainoastaan siitä äänenkäytöstä, mistä oli aikaisemmin puhetta. Se on ollut se, mikä on aiheuttanut eniten ongelmia. Muuten ei tuu mieleen muuta, mistä oltaisiin minulle sanottu. Tietenkin joskus pelisessiot venähtivät, niin tulee se, että nyt pitäisi tulla syömään. ”Ei nyt kerkeä, vielä vähän aikaa”. Ehkä tommoset tosi perusjutut: äänenkäyttö ja sit kestää liian kauan.

Reetta – 00:32:18 –

Miten Annukka läheisenä voisi ottaa puheeksi pelaamisen tai somen käytön, jos se mietityttää sitä läheistä?

Annukka – 00:32:27 –

Tosi tärkeää olisi se, että lähtisi juttelemaan. Mitä se pelaaminen merkitsee pelaajalle ja mitä se some merkitsee käyttäjälle. Ei lähde esimerkiksi pohtimaan, että nyt tiedän tämän ja tämä on tosi ongelma. Vaan pohtii, mitä se edustaa ja onko siellä kaverit. Onko siellä joku tehtävä, joka on kesken? Onko jotain, mitä seurataan? Esimerkiksi peleissä on tosi yleistä, että pitää katsoa pelin sisältöä, jotta pääsee seuraavalle tasolle, tai joku aukee tai joku uusi kartta tai näin eespäin. Siihen liittyy niin hirveän paljon muutakin kuin vain se pelaaminen. Ja sitten se voi näyttäytyä tosi ongelmalliselta sille läheiselle. ”Ei voi olla totta, että taasko se kattoo kännykkää. Äsken se pelas ja nyt se on kännykällä”. Oikeasti hän seuraankin videoo, joka on kolme tuntia. Ja sitä pitää kolme tuntia tai kuusi tuntia seurata, niin sitten pääsee eteenpäin pelissä, jota vaikka aamupäivällä pelas. Lähtökohtaisesti keskustelee, avaa sitä tilannetta, eikä rupea keskustelemaan: ”hei, pelaaminen on ongelmallista”. Voi kyllä sanoa, että ”olen vähän huolestunut, kun en ymmärrä tästä asiasta. Voisitko sä kertoa mulle vähän lisää?” Ja sitä kautta lähtee purkamaan tilannetta ja näkee, että nyt tässä oli tällainen kolmikulma. Noi kaverit tuolla ja pelikaverit on osa Australiassa ja osa jossain muualla. Sen takia pelataan yöllä, koska matsi on vaikka tosi myöhään. Ja se onkin CS jossain. Nämä aina lähtökohtaisesti täytyy keskustella. Ja tietysti sen kautta määritellä omaisena, että pitääkö minun ehkä jonkun ulkopuolisenkin kanssa keskustella: ”en oikeastaan ymmärrä tästä yhtään mitään”.

Reetta – 00:34:09 –

Juho, kohtaatko sinä ihmisiä, jotka ei ymmärrä sun pelaamista tai joilla on valmiiksi joku ajatus tai mielipide siitä? Onko ennakkoluuloja sun pelaamista kohtaan?

Juho – 00:34:29 –

Tietenkään en nyt mikään ikärasisti halua olla. Vanhemmilla ihmisillä tuntuu olevan se, että onko tossa nyt mitään järkeä. Te vaan olette pari tuntia ja teette asioita, jotka ei hyödytä teidän elämää ollenkaan. Se vasta-argumentti mulla yleensä, että onko tuossa television katselemisessa mitään järkeä. Kun viihdettä on niin monenlaista ja erilaista, mitä voi kuluttaa. Kun joku ihminen ei ole perehtynyt esim. pelaamiseen, niin se näyttää siltä, että tuo on vaan ajan tuhlausta. Vaikka se siinä hetkessä antaa paljon hyviä muistoja ja varsinkin hyvää fiilistä, mitä voi esimerkiksi telkkarin katseleminen vanhemmalle ihmiselle tuoda.

Reetta – 00:35:16 –

Ja silti todennäköisesti, jos se on online-peli sun frendien kanssa, niin sä oot sosiaalisempi kuin se toinen, joka katsoo televisiota.

Juho – 00:35:25 –

Juurikin näin. Se vaan nähdään monesti niin, että sitä ääntä käytetään ja se nähdään negatiivisena. Mua joskus on paljon ärsyttänyt, koska minä siinä sosiaalistun, enkä oo silleen, etten puhu kenellekään. Se nähtiin välillä ongelmallisena. Onneksi nykyään, kun asuu yksin, niin siellä ei kukaan muu tuu sanomaan kuin naapurit: ”Nyt hiljaa!”. Äijää!

 

Ringa – 00:36:03 –

Jossain kohtaa voi kuitenkin tulla tällainen piste elämässä, että huomaa, että pelaamisesta on tullut itselle haaste tai vaikka jollekin läheiselle. Annukka, mitä palveluita Pelituki tarjoaa?

Annukka – 00:36:18 –

Pelituki tarjoaa muun muassa Pelituen E-neuvontaa. Sinne voi ottaa yhteyttä ja keskustella omasta tilanteestaan ja kartoittaa, miltä pelaaminen oikeasti tuntuu ja näyttää. E-neuvontaan voi varata puhelinajan tai Teams-ajan. Jos haluaa vaikka verkossa ihan aidosti kasvoilla keskustella, niin onnistuu hyvin. Se voi olla tärkeää, että itse myös peilaa sitä omaa pelaamistaan ja omaa fiilistään, omaa tilannettaan. Jos omassa aivotuksessa vaan ajattelee itse, niin voi olla ihan erilainen käsitys kuin jos pääsee juttelemaan ammattilaisen kanssa. Ja ennen kaikkea saa vinkkejä siitä, että mitä minä nyt sitten voisin tehdä tämän asian suhteen. Jos oikeasti tilanne on riistäytynyt käsistä ja vaikka menee illat, yöt ja vähän päivätkin pelaamiseen. Sitten se viikkosuunnitelma ei päde enää ollenkaan ja huomaa, että en käy koulussa tai en käy töissä tai enpä oo pessy pyykkejä kolmeen viikkoon.

Reetta – 00:37:12 –

Onko teillä myös palveluita, jos sosiaalisen median käyttö?

Annukka – 00:37:18 –

Sama kanava toimii ihan yhtä lailla. Pelituen E-neuvonta on tarkoitettu rahapelaamiseen, digipelaamiseen ja someen liittyvien kysymysten läpikäymiseen. Ei sen ongelman tarvitse olla iso. Ei tarvitse tulla sillä ajatuksella, että minulla on valtava ongelma, vaan päinvastoin. Voi tulla määrittelemään, että mikä se mun tilanne on. Jos on vaikka läheinen kyseessä, niin läheinen voi yhtä lailla ottaa yhteyttä ja lähteä purkamaan. Jos hän on vaikka keskustellut juuri nuoren kanssa tai aikuisen kanssa toisen tilanteesta: ”Näyttää nyt siltä, että kyllä tuolla nyt joku ongelma on. Mitä minä nyt oikein voisin tehdä?” Saa neuvoja. Se on aina hyvä ajatella, että tässä ei olla yksin. Tilanne voidaan tavalla tai toisella aina ratkaista. Aina voi aloittaa, aina voi löytää apua. Ettei vain jää semmoinen tilanne, että minulla ei ole mitään keinoja. Varmasti on, kunhan uskaltaa ottaa sen ensimmäisen askeleen ja jutella.

Ringa – 00:38:13 –

Eli matalalla kynnyksellä.

Annukka – 00:38:15 –

Hyvin matalalla kynnyksellä.

 

Reetta – 00:38:19 –

Juho, milloin sä huomasit ensimmäisen kerran, että tuli sellainen hetki tai tilanne, jossa sä tunnistit pelaamisen haitalliseksi tai ongelmaksi? Mitä silloin tapahtui?

Juho – 00:38:32 –

No, kun olin ammattikoulussa viimeistä vuotta ja siinä piti tehdä näitä näyttötöitä ja muita attoaineita, matematiikkaa, äidinkieltä yms. Mä en niitä tehnyt. Mä vaan menin kotiin, niin mä avasin koneen ja sivuutin kaiken, mitä mun pitäis tehdä. Mä aloin huomaamaan sen, että mua ei näytä tuo koulunkäynti nyt kiinnostavan ja mä haluan sivuuttaa sen ja haluan vaan tehdä hauskoja asioita. Niin siinä se alkoi muodostumaan ongelmaksi ja sitten, no, fiksuna lähdin meidän koulukuraattorille puhumaan siitä. Hän sitten: ”Hei, pitäisikö hän sun hankkia vähän enemmän apua tähän”. Ja sitä kautta sain psykologin ajan ja pystyin puhumaan siitä, että mitä mun pitäisi tehdä etten vaan pelaa jatkuvasti.

Reetta – 00:39:32 –

Minkälaisia asioita sen psykologin kanssa opeteltiin tai harjoiteltiin, jotta sitä pelaamista saatiin hallintaan?

Juho – 00:39:40 –

No, siinä oli aika lailla sitä, nykyään peruskauraa, että mikä nyt on se syvin ongelma. Ja sitä lähdettiin katsomaan. Sieltä paljastui monia muita henkisiä ongelmia, jotka häiritsi muuta elämää. Se pelaaminen oli ainut sellainen ns. helpotus siinä elämässä. Ehkä se pelaaminen oli ainut semmoinen ilon hetki, mutta samalla ongelma. Sitten lähdettiin ratkaisemaan niitä muita ongelmia ja siitä pelaamisesta vapautui vähän niin kuin automaattisesti.

 

Reetta – 00:40:19 –

Annukka, milloin pelaamisesta tai somen käytöstä voi muodostua ongelma? Mitkä on ne merkit, joita tulee seurata? Kuinka kartoittaa sitä, että missä mennään?

Annukka – 00:40:33 –

Pelaamisesta voi tulla ongelma, kun huomaa, niin kuin Juho tuossa kuvasi, että yhtäkkiä ei teekään sitä, mitä oli itsensä tai jonkun muun kanssa sopinut. Tai arkeen rupeaa tulemaan enemmän ja enemmän haasteita ja kasautumia. Aika menee yhtäkkiä johonkin muuhun. Ja se vaikuttaa negatiivisesti, tulee huonolle tuulelle, on väsynyt, on rauhaton. Hyvin erilaisia asioita voi tulla. Somen käytöstä ihan yhtä lailla. Ei ole yhtä tiettyä asiaa mitä tapahtuisi, kun me ihmiset ollaan niin kovin erilaisia. Mutta lähtökohtaisesti taustalla on sellainen toimintamalli, että siellä on pakopelaaminen tai pakokäyttäytyminen. Juho sano hienosti, että se tuotti hyvää oloa se pelaaminen. Vaikka oikeasti itse myös huomasi samalla, että eihän tämä kaikki ole hyvää, kun minulla jäi noin hommat tekemättä. Jos huomaa tämmöisen tilanteen, että hei nyt minulla ei arjenhallinta ole kunnossa. Rupeaa saamaan ehkä palautetta muilta. Tokihan voi tehdä niin, että netistä löytyy testejä, jolla voi katsoa sellaisen yleispeilauksen: miltä tämä minun somen käyttö tai pelaaminen näyttää. Sanon nyt täältä paperilta, että löytyy IGDT-10 eli Internet Gaming Disorder Test. Sitten löytyy tällainen kuin SIUS-5 testi eli ongelmallisen internetin käytön testi. Nämä löytyy molemmat muun muassa Pelituen kotisivuilta. Tässä on nyt tosi tärkeetä, että Juho puhui muiden kanssa keskustelemisesta. Et oli käynyt kuraattorin kanssa juttelemassa, niin tämä on siis kaikkein tärkein asia. Toki voi testata, itse katsoa ja peilata, että mitä ne tulokset on. Ja sitten lähtee pohtimaan, että ”hei, nyt mun täytyy tehdä jotain”. Pääasia kuitenkin, että juttelee jonkun toisen kanssa. Saa sitä runkoa, mitä mun oikeasti pitäisi tehdä. Nämä asiat on usein tosi monimutkaisia, syvällisiä ja ne vaatii aikaa. Ei voi vaan sormia napsauttamalla sanoa: ”hei, huomenna tämä ongelma on ratkaistu”. Se ei ratkee niin. Vaan siellä on yleensä taustalla ehkä yksinäisyyttä, huonoa itsetuntoa, jotain mitä ei osaa, pitäisi oppia, ei jaksa keskittyä, on nukkunut huonosti, jotain mitä ei osaa ratkaista itse. Sen takia on tosi tärkeää, että lähtee jonkun, mielellään ammattilaisen, kanssa keskustelemaan. Eikä tarvitse määritellä, kuka se ammattilainen on. Pääasia on, et lähtee hakemaan apua.

Tässä kohtaa podijaksoa on mainostauko, jonka pituus vaihtelee hieman.

Reetta – 00:43:16 –

Sellaiselta sivustolta kuin neurobase.fi/ löydät lisää tietoa pelaamisesta ja somesta nimenomaan liittyen adhd:n ja neurovähemmistöjen tulokulmasta. Neurobase.fi/ on siis suunnattu neurokirjon nuorille ja nuorille aikuisille. Se tarjoaa tietoa digipelaamisesta ja somenkäytöstä, peli- ja nettihaitoista sekä siitä, miten neurokirjon oireet voivat vaikuttaa pelaamiseen, somenkäyttöön tai molempiin. Tiedon lisäksi Neurobase tarjoaa käytännön vinkkejä pelaamisen ja somen käytön hallintaan ja pelin ja nettihaittojen vähentämiseen. Siellä on myös vertaistarinoita sekä vastauksia usein kysyttyihin kysymyksiin. Neurobasessa löytyy tietoa useammassa eri formaatissa. Muun muassa tämä podcast on tehty yhteistyössä, jotta tieto olisi saatavilla myös audiona. Sivustolla on videoita, sieltä löytyy myös tekstiä. Ne hyvin lyhyet ja informatiiviset videot voi olla helppo tapa tutustua aiheeseen lisää. Tämän kaiken löydät: neurobase.fi/.

Ringa – 00:44:31 –

Me kysyttiin myös meidän seuraajilta, kuinka paljon he käyttävät somea: sopivasti, liikaa, liian vähän vai jotain muuta, mitä. 20 %:a koki, että somen käyttö on sopivaa ja jopa 78 %:a sanoi, että he käyttävät liikaa sosiaalista mediaa. Ja kuitenkin tosi usein ihmisethän on vielä semmosella kieltotiellä. Ei edes myönnä sitä, että mahdollisesti käyttää sitä liikaa. Ja silti nämä lukemat oli näin hurjat. Mitä sanotte tästä?

Juho – 00:45:04 –

No eipä yllätä. Eipä yllätä. Itsekin olisin vastannut siihen: ”kyllä, käytän ihan liikaa”. Oon yrittänyt just poistella näitä. Varmaan isoin ja tällä hetkellä pinnalla oleva TikTok. Se on ehkä suurin ongelma, ainakin omasta mielestäni. Ja poistin sen ja sitten siirryinkin YouTubessa YouTube Shorts:iin. Ongelmaa ei ratkaistu, vaan se siirrettiin sitten toiseen platformiin.

Ringa – 00:45:32 –

Kiinnostavaa on myös, että me kysyttiin, onko jokin some- tai pelialusta sinulle koukuttavampi kuin jokin toinen ja miksi. Tähän ei ollut yhtä selkeää vastausta. Elikkä tää vaihteli ihan täysin vastaajasta riippuen. Siellä tuli kaikki konsoleista erilaisiin some-alustoihin. Ei minkäännäköistä yhtenäisyyttä löytynyt tähän. Yks mitä me mietimme, minkä takia saattaa helposti koukuttaa, varsinkin sosiaalinen media, niin on tämä. Kuulijoista monet sanoo, että myötävaikutuksia ja hyötyjä, joita he ovat huomanneet sosiaalisen median käytöstä, oli vertaistuki. Ja tämä vertaistuellinen asia on semmoinen, mitä ei välttämättä ole saatavilla. Varsinkaan tietyille ikäryhmille muualla kuin sosiaalisessa mediassa. Sanottiin, että somesta löytyy myös hyödyllistä tietoa. Lisäksi siellä on hyvän mielen sisältöä, ja se saa hyvälle mielelle. Ja sieltä pystyy etsiin siistejä juttuja, ja sitä kautta saa dopamiinia. Sitten oli myös tällainen kiinnostava, että uupumuksen sairastaneena saa edes jotain kontaktia ulkomaailmaan. Lisäksi, joka voi kuulostaa vähän jopa erikoiselta, kun tämä liika somen käyttö voi aiheuttaa tätä kuormitusta, niin se koettiin samaan aikaan myös kuormituksen purun välineenä.

Annukka – 00:46:51 –

Tuo ei kyllä yllätä yhtään. Me ollaan kaikki hyvin erilaisia ihmisiä ja meillä on omat tavat rentoutuakin. Jos vaikka verrataan siihen, että miten joku rentoutuu. Joku rentoutuu pelaamalla. Toisen mielestä se näyttää ihan hirveän kaoottiselta. Ja sitten taas se, joka pelaa, on sitä mieltä, että se on ihan sairaan rentoo. Eli siinä se oli suunnilleen hyvin lyhyesti typistettynä.

Reetta – 00:47:13 –

Mun mies pitää sitä ihan älyttömänä, että mun kuormituksen purku- ja rentoutumiskeino on katsoa reality-tv:tä. Hän ei voi ymmärtää, miten mulle on rentouttavaa katsoa, kun ihmiset riitelee tv:ssä. Heidän todelliset omat elämänsä ja tunteensa ovat siellä julkinen likapyykki, johon eivät välttämättä ole kaikki tienneet, mihin ryhtyvät. Näin me olemme erilaisia.

Juho – 00:47:42 –

Joo, raskaan työpäivän jälkeen mulla on se tapa, millä mä rentoudun. Katon jotain dokumentteja, miten joku asia, vaikka tehdas, on valmistettu. Kun en mä nuorempana ois ikinä aatellu, että mä teen sitä. Se on mitä mun isä tekee, mähän en voi tommosta. Mut sitten mä nyt näin vanhana, 26-vuotiaana, katson, että siellä ne rakentaa tehdasta. Ai, että kun tämä rauhoittaa minun päätäni niin mukavasti. Kaikkee sitä kattoo, kun ikää tulee lisää.

Reetta – 00:48:17 –

Musta ei ainakaan tule niin kuin isäni. Se on nöyräksi tekevä hetki, kun vannoo, että mä en ainakaan oo niin kuin mun vanhemmat. Ja sitten huomaakin olevansa.

Ringa – 00:48:28 –

Eli sukupolvelta toiselle. Entäpä sitten alustalta toiselle? Onko olemassa jonkunnäköistä porttiteoriaa, että pelaaminen alkaa ensin kevyemmillä peleillä, sitten siirrytään vähän johonkin rankempaan ja esimerkiksi rahapeleihin? Onko tässä mitään logiikkaa?

Annukka – 00:48:47 –

Rahapelien suhteen tutkimus näyttää siltä, että mikäli esim. pelaa digipelejä, joissa on paljon lootboxia, paljon yllätyslaatikoita, joita voi ostaa rahalla, niin se voi altistaa rahapeliongelmille. Mutta tutkimusta täytyy edelleen tehdä, tämä ei ole suora porttiteoria. Siellä on olemassa myös se tausta, mitä pitää katsoa. Mitkä motiivit pelaajalla ylipäätään on digipelaamiseen, nimittäin sehän sitten mitä luultavammin pätee myös siihen rahapelaamiseen. Halutaan tiettyä statusta, halutaan tiettyä asioita, saadaan sitä dopamiinia ja kenties paetaan muita haasteita, ongelmia. Tämä on vähän sellainen ongelmanvyyhti. En lähtis kuitenkaan siihen, että olisi porttiteoriat: ”ensiksi olen pelannut Minecraftia ja sitten se lähtee siitä Fortniteen ja sitten tämä on jo CSK:ssa. Ja mitä sen jälkeen tapahtuu? Tämä ei ehkä kuitenkaan päde. Mutta mitäs mieltä Juho?

Juho – 00:49:43 –

No joo, mä oon samaa mieltä tuosta, että eri ihmiset pelaa eri pelejä. Osa pyörii Minecraftissa, niin ei ne pelaa sitten vaikka CS:ää, joka on sitten tosi hektistä ja jatkuvasti pitää olla hereillä. Kun taas Minecraft: tosi rauhallista, ei mihinkään kiirettä. Ei siitä sinänsä hypätä silleen: ”no niin ja nyt lähtee”. Kyllä se pysyy aika lailla porukka siellä samoissa piireissä, missä ne on alun perin ollut.

Annukka – 00:50:12 –

Jatkaisin tästä. Sellainen porttiteoria tietysti on mahdollista, että on aloittanut pelaamisen ja sitten yksinkertaisesti tykästyy, löytää kavereita. Tai löytää sen fiiliksen siitä, että tämä on minun juttu. Tämä on minun harrastus, tämä on vähän minun elämä. Ja sitten voi käydä niin, että se vie mennessään. Yksinkertaisesti se porttiteoria pätee, että joku muu asia jää tai pikkuhiljaa ne muut arjen asiat jää pois. Yksinkertaisesti pelaaminen vie liikaa aikaa. Mutta eihän tämä mikään porttiteoria itsessään ole, mutta se on mahdollista ikävä kyllä. Se vähän pikkuhiljaa sieltä tulee tavaksi, toimintamalliksi. Kun se toimintamalli on, niin siitä on tosi vaikea mennä toiseen suuntaan. ”Hetkinen, pelaan kuusi päivää viikossa. Ai niin, että pelaisin vain yhden”. Se ei yksinkertaisesti käy ihan hetkessä.

Ringa – 00:51:03 –

Voisiko tähän todeta samalla tavalla kuin yksi meidän seuraajista? ”Pelaaminen on hyvästä sopivassa mittasuhteessa. Tähän pätee sama kuin kaikkeen muuhunkin. Hyvä renki, huono isäntä”.

Annukka – 00:51:15 –

Kuulostaa loistavalta kommentilta.

Ringa – 00:51:20 –

Mä oon yks niistä ihmisistä, joka ei käytännössä oo kokeillu edes ikinä pelaamista. Onko teillä jotakin, mitä te haluaisitte sanoa minulle ja minun kaltaisille tyypeille? Kannattaisko meidän tutustua kenties pelien maailmaan?

Annukka – 00:51:36 –

Aina kannattaa tutustua kaikkeen mikä on uutta. Jos ei lähde pelaamaan, niin ainakin seurata, mitä se on jollekin toiselle. Ja sehän selviää esimerkiksi juttelemalla, katsomalla, antaa toisen kertoa. Ja kun on vähän tutustunut siihen, niin se voi olla, että into tulee lähteä kokeilemaan jotain sellaista peliä, mikä ei ole niin pelimäinen. Ottaa sen Singstarin sieltä. Sehän on ihan yhtä lailla digipeli, vaikka sitä harvoin tulee pohtineeksi pelinä.

 

Reetta – 00:52:00 –

Samoin tähän, että noi sosiaaliset pelit. Jos haluaa osallistua vaikka oman läheisen kanssa pelaamiseen ja ymmärtää sitä pelillisyyttä paremmin. Lautapelit on myös toinen, millä saa sosiaalisessa tilanteessa. Ollaan kuitenkin läsnä yhdessä ja silti siinä on peli läsnä.

Ringa – 00:52:21 –

Onko näillä muuten juurikaan mitään eroa? Koska kyllähän mulle lautapelit on tuttuja ja nyt kun heitit tuolta SingStarin. Voiko toisin sanoen ihminen altistua pelaamiselle, tajuamatta edes että sitä tekee?

Annukka – 00:52:32 –

Ihan ehdottomasti voi. Ja moniko meistä ei ole koskaan pelannut pasianssia? Se on kuitenkin yksi niistä maailman tunnetuimmista, tavallisimmista peleistä, mikä löytyy tänä päivänä kaikista Windows-tietokoneista. Se on kännykässä valmiina ja niin edespäin. Niin kyllä me altistutaan. Jos pohditaan vaikka työelämää, niin moni asia on pelillistetty, jotta me opitaan jotain uutta. Ei niitä pohdita peleinä. Se on vaan: ”hei kuule, katopa yksi testi tästä ja kokeilepas tuosta”. Yhtäkkiä oletkin oppinut jonkun uuden asian.

Juho – 00:53:05 –

Tuosta tulikin mieleen simulaattori, esimerkiksi kun opetellaan nykyään ajaa autoa. Sehän taitaa enimmäkseen olla, että ollaan siellä simulaattorissa. Sehän on sinänsä jonkinlainen peli, mutta sitä ei pelinä ajatella. Siinä yritetään todenmukaisesti ottaa se. Ja sama juttu sitten myös, jos raskaampaa kalustoa. Olkoon sitten rekkaa tai jotain, mitä satamassa on näitä isoja. Nehän kaikki opetellaan nykyään melkein simulaattorin kautta, koska se on turvallisempaa.

Reetta – 00:53:34 –

Eli ajatellaan, jos siitä pelistä on hyötyä, niin sitten se on moraalisesti okei. Jos se on enemmän viihteellistä ja varsinkin, jos se näyttäytyy ulkopuolisille niin, että sä oot luurit päässä ja näytön äärellä, ettei nähdä, mitä sosiaalista siellä tapahtuu. Sit se jotenkin saman tien moraalisesti tuomittavampaa.

Annukka – 00:53:53 –

Meillä on aika paljon vanhempien kanssa keskusteluja ja jutellaan nimenomaan siitä, minkälaiset pelit on hyviä opetuspelejä. Ja sit oikeastaan keskustellaankin loppu viimein siitä, että tarvitseeko kaiken pelin olla opetuspeli. Mitä jos sais olla rentoa pelaamista, kanssakäymistä, hyvää fiilistä, palautetta? Me kaikki tarvitaan palautetta. Jos koulu tuntuu tosi haasteellisen tai töissä on tosi haasteellista, jos opiskelu tuntuu ihan mielettömän vaikealta. Sen tärkeämpää on, että me saadaan jostain se positiivinen palaute. Ja jos se positiivinen palaute tulee peliyhteisön kautta, uudet kaverit, kuuluu olevansa yhteisössä ja tuntuu, että onnistuu. Sehän rakentaa meidän itsetuntoa. Tämä on yksi pelien tärkeä ominaisuus, mistä on hirveän tärkeä puhua. Eli pohditaan sitä, mikä on pelaamisen positiivinen puoli. Se rakentaa sitä hyvän olon tunnetta. Myös se, että me saadaan positiivista palautetta. Tätäkin kannattaa pitää mielessä. Varsinkin silloin, jos ulkopuolisena katsoo sitä pelaamista.

Juho – 00:55:09 –

Toinen juttu on tämä, jos pelaa tosi paljon. Sieltä tulee se kommentti, että mä haluan olla ammattilaiseksi. Se on alkanut tulemaan paljon, niin kuin mun serkut, 7- ja 9-vuotiaat. Mä tiedän, että kohta se tulee: he haluavat olla ammattilaisia. Koska ne näkee sen YouTubessa, että se voi olla mahdollista. Tietenkin halutaan, että jostain lempiasiasta, mitä haluaa tehdä ja se ei tunnu työltä eikä stressiltä. Niin haluaa, että siinä voi tulla ammattilaiseksi näin.

Reetta – 00:55:37 –

Miksi se haaveilu olisi yhtään se enempää väärin kuin, että mä halusin eläinlääkäriksi? Joka ikinen aikuinen tiesi miten vaikeaa sellainen on ja mitä työtä se vaatii. Se ei ole vain kissan silittämistä ja koiran halailua. Mutta silti mulle on lapsena kuitenkin sallittu siitä asiasta haaveileminen. Miksi se olisi yhtään sen enemmän väärin jotenkin haaveilla ammattipelaajan urasta?

Juho – 00:56:02 –

Niin, ehkä siinä on se, miten nähdään. Siinä on se riski niin kuin monessa muussakin asiassa, että siitä ei tuu mitään. Voi olla tosi pieni prosentti, joka pääsee siihen, että ne saa sitä rahaa. Ja ehkä vanhemmat pelkää sitä, että nuori ei tajua lopettaa sitä. ”Etkö sä näe, että sä et vaan pärjää”. Sä et kehity, mutta sä jatkat ja se nuori vähän sokaistuu sen asian kanssa. ”Kyllä mä kehityn”, mutta vaikka itsekin tiedostaisi sen, että se ei kehity siinä. Siinä tulee se ongelma.

Reetta – 00:56:41 –

Jos joku nuori sanoisi, että mä haluan ammattijalkapalloilijaksi. Eikö aika moni vanhempi ole valmis tukemaan sitä harrastusta? Ihan sama, tuleeko siitä ammattia vai ei?

Juho – 00:56:52 –

On, ja ollaan valmiita viemään harrastuksiin. En mä tiedä, se ei ole ehkä vielä niin normi, että sä olet ammattipelaaja. Pystyttäisiin vaikka suvun pöydässä sanomaan, että ”meidän poika on ammattipelaaja”. Voi kauheeta, miten se nyt. Heti kun sanotaan, että ”okei, hän tienaa vaikka puoli miljoonaa”. Nyt tämmönen skenaario, niin sit: ”oho, no sitten. Kyllä minä aina tiesin, että Erikistä tulee jotain”.

 

Annukka – 00:57:17 –

Siinä vaiheessa, kun pohditaan, että hän haluaa nyt ammattipelaajaksi ja satsaa ihan mielettömästi pelaamiseen. Oikeastaan ei ehkä haluaisikaan yhtään tehdä kouluhommia tai ei yhtään mitään muuta. Onhan siinä yksi mahdollisuus, että lähtee pohtimaan, että jos on ammattipelaaja, niin mitä se vaatii. Se vaatii, että on mielettömän hyvä fysiikka. Se vaatii, että on äärettömän hyvä psyyke. Se vaatii, että on hyvä kunto. Se vaatii, että nukkuu ja syö hyvin. Ja näistä lähtökohdista lähdetään tukemaan sitä nuorta tai aikuista. Eli käytännössä se haave voi oikeasti tukea sitä hyvinvointia. Ei niin, että se lähtee heikompaan suuntaan. Tätä me lähdetään Pelituessa aina pohtimaan, kun vanhemmat on huolissaan. No, mitä voidaan tälle tehdä? Meillä on tällainen 8-8-8 käytäntö, jota voitaisiin lähteä pohtimaan. Kahdeksan tuntia unta. Huom! Kuulostaa paljon tää kahdeksan tuntia pelaamista. Jos on kahdeksan tuntia muutakin, niin silloinhan se jo siinä arjessa tasapainottaa. Toki jos koulussa pitää käydä, niin se kahdeksan ei sitten ole mahdollista. Se tarkoittaa sitä, että siellä pitää olla se fysiikka, sille ruokailulle pitää olla aikaa ja niille sosiaalisille suhteille pitää olla aikaa. Ja tämä on hirveän hyvä perustella, että miksi. Jotta jaksat pelaajana keskittyä siihen sun kisaan. Jotta sä tiedät, että sä oot just niin hyvässä tikissä, että sä jaksat istua sen kuusi tuntia penkissä. Käytkö sä tosin ehkä kerran pissalla välissä?

Reetta – 00:58:46 –

Me ollaan opittu tässä podcastissa Heikki Turkalta – jälleen kerran sinne terveisiä Heikille -, että yksi yksittäinen tehokkain tapa ehkäistä lasten ja nuorten syrjäytymistä on harrastustoiminta. Ja mä näen, että pelaaminen, nimenomaan digipelaaminen, on ikään kuin sellainen mahdollisuus, jota ei ole vielä käytetty. Sen sijaan, että sitä pidettäis nimenomaan välttämättömänä, että siitä pitää suitsia ja jotenkin hallita ja muuttaa sitä. Entä jos sen ympärille rakennettaisiin just ne hyvinvoinnin palikat, että se pelaaminen tukeekin sitä hyvinvointia ja arkea?

Annukka – 00:59:29 –

Tänä päivänä on aika montakin organisaatioita, jotka tarjoavat pelileirejä ja couchausta. Se on kyllä ihan mahdollinen harrastus, kunhan vain vanhemmat ymmärtäisivät, että se maksaa. Siellä on ohjaajat ja se on jotain, mitä tapahtuu kerran tai pari viikossa. Se ei lisää pelaamista, vaan päinvastoin: kenties suitsii pelaamista, koska siellä on ammattilaiset ohjaajina, jotka samalla antaa palautetta ja pitää siinä vähän kuria ja rotia, miten se peli kehittyy, mitkä on ne tasot ja kenties peli kasvattaa siinä sivussa. Nämä on tietysti sellaisia tärkeitä asioita. Mitä vähemmän vanhemmat ymmärtää pelaamisesta, sen tärkeämpää olisi, että siellä olisi, vaikkapa tällaisen kurssitoiminnan tai vaikka Nuokin kautta. Nuorisotyö tekee valtavasti pelitoimintaa ja on mahdollista päästä pelaamaan ja ennen kaikkea yhteisöllisesti. Sitä kautta haettaisiin tukea arkeen, koska se pelaaminen mitä luultavimmin pysyy paremmin hallussa, kun siellä on muita ihmisiä.

Reetta – 01:00:33 –

Mä sieluni silmin näen: kun tulevaisuudessa viikonloppulanit alkaa silleen, että yhdessä lähdetään kymmenen kilsan juoksulenkille ja sitten syödään monipuolinen ja ravitseva lounas.

Annukka – 01:00:48 –

Ei oo muuten tainnut olla kovin suuri hitti noissa laneissa toi porkkanat ja tomaatti.

Ringa – 01:00:56 –

Mutta kohti tulevaisuutta. Me on oppinut ihan älyttömästi keskustelusta teidän kanssa. Kiitos tosi paljon, että tulitte tämän podcastiin. Onko teillä vielä jotain viimeisiä sanoja, mitä haluatte sanoa?

Juho – 01:01:08 –

Älä jää näiden ongelmien kanssa yksin. Sä voit aina puhua jollekin näistä ja sitten saa sitä kautta apua.

Reetta – 01:01:18 –

Kyllä. Siihen ei ole kyllä lisättävää. Kiitos!

Annukka – 01:01:23 –

Kiitos teille!

Ringa – 01:01:24 –

Moi moi!